Intiaanikesä
Intiaanikesä tarkoittaa lämmintä jaksoa, joka tulee syyskylmien alettua. Käsite tulee Pohjois-Amerikasta, jossa parin kolmen viikon utuisen lämmin kausi toistui pohjoisen intiaanimailla vuosittain lokakuun puolivälissä. Intiaanit pitivät lämmintä säätä suotuisana sotimiselle siirtokuntia vastaan. Intiaanit pitivät aikaa jumalansa Cautantowwitin siunaamana.[1]
Suomeen käsite intiaanikesä tuli 1900-luvun alussa. Se mainitaan Tietosanakirjassa vuodelta 1911, ja Sakari Pälsi kirjoittaa siitä kirjasaan Pohjankävijän päiväkirjassaan vuodelta 1919.[1]
Itse sääilmiö tunnettiin myös Euroopassa, missä se oli nimetty alueen sijainnista riippuen eri pyhimysten muistopäivien mukaan. Suomessa vanha kansa puhui Pärttylin pikkukesästä, sillä syksyn laskettiin siis alkavan Pertun päivästä 24. elokuuta. Saksassa ajankohta sijoittui syysmattiin 21. päivään syyskuuta, Unkarissa mikkelinpäivään 29. syyskuuta, osassa Ranskaa peräti Martin päivään 11. marraskuuta. Ruotsissa nimityksenä on brittsommar pyhän Birgitan mukaan (7.10.). Englannissa syksyistä lämpöjaksoa kutsuttiin nimityksellä All-hallown Summer, 'kaikkein pyhäin kesäksi', koska se ilmaantui pyhäinpäivän eli halloweenin paikkeilla. Sana esiintyy jo Shakespearen Henrik IV:ssä, jonka suomennoksessa Paavo Cajander käänsi sen sanalla marraskesä.[1]
Intiaanikesän kanssa samantapainen käsite on akkainkesä[1] (vir. vananaistesuvi,[1] ven. бабье лето, puol. babie lato). Sen nimi voi juontua tavanomaisesta näystä lämpiminä syyspäivinä, jolloin kynnöspellolla auringon kilossa kimaltelevat hämähäkin seitit eli kinot[1]. Vanha kansa kuvasi ilmiötä sanomalla, että ”Maa on kiimassa” tai ”Maa härkii”[1]. Sama kino tai kina tarkoittaa näet kotieläinten, erityisesti lehmien kiimaa osoittavaa limaista eritettä[1]. Maa siis näyttää havainnollisesti olevansa valmis syyssiemennykseen[1].
